Sairaalavierailu v. 1966

Vierailu keskussairaalassa

Waseniuksen Olli pyysi minua ja Jokelan Timoa mukaansa katsomaan isäänsä. Hän oli saanut aivoverenvuodon ja makasi nyt Tampereella hoidossa. Rambler Americano paahtoi pikatietä ennen kattonopeuden voimaantuloa. ”Isä oli saanut kohtauksen ja meni tajuttomaksi. Täältä hänet sitten vietiin yliopistolliseen sairaalaana. Herättyään yksikseen oli heti koettanut päästä pystyyn. Sänkyyn oli laitettu korokelaidat, mutta eivät ne isää pysäyttäneet. Hän kun on sellainen vahva jässikkä ja itsepäinen, niin oli päässyt pois sängystä. Kun olisi pitänyt maata rauhallisesti paikoillaan.” ”Muistatkos, kun olimme Pyhämaalla viime kesänä. Siellä hän sahautti mökistä yhden seinän sisältä. Minä en olisi uskonut, miten hyvä siitä tuli. Kauhea katku tuli moottorisahasta, mutta äkkiä se meni.” ”Sekin oli sellainen isän päähänpisto, ja kaadettava se oli, vaikka me muut vähän koetimme vastustaa.” ”Niin, ja entäs sitten se tiilien kasaaminen rantaan,”  minä muistelin, ”Teimme hyvät letkat, kyllä niistä heti näki ja osasi laskea tiilien lukumäärän.” ”Joo, mutta eipäs vaan kelvannut isälle, haukkua piti, kyllä minua suututti.” ”Hän on tottunut käskemään ja olemaan oikeassa ollessaan Varikon päällikkönä.” Timo kuunteli ja osallistui harvakseltaan keskusteluun, sitten hän kysyi: ” Lähdetkös Pekka sinne Harjavaltaan uitoille, saadaan siitä mukava kesätyö?” ”Mieluummin olisin uitoilla Vammalassa, mutta kyllä Harjavaltakin kiinnostaa. Mennään vaan, pääseehän sieltä sitten pois.” ”Kiva, mä ilmoitan sitten isälle, hän saa hoitaa ilmoituksen sinne.” ”Tiedätkös majoituksesta mitään?” ”On siellä meille majoitusparakki, kyllä me siinä kesällä voimme olla.” Rambler oli tullut sairaalan parkkipaikalle. Ilmapiiri hieman jäykistyi, mietittiin miten isä Wasenius jaksaa. Hissillä ylös, koputus oveen ja sisälle. ”Päivää, mites sinä voit?” Hiukan vasen suupieli oli jäykkä, eikä oikein totellut. ”Jaa, te olettekin tulleet oikein poikaporukalla, terve vaan.” Puhe kävi, vaikka hieman sanoja sai hakea. Korokelaidat kyllä olivat taas paikoillaan. ”Miten äiti jaksaa, sano terveisiä, että täällä kuntoudutaan hyvin. Vielä en tiedä kotiin pääsystä. Täytyy saada kuntoutusta. Pian se aloitetaan.” Kädenpuristus oli luja erotessa.

”Kyllä se isä siitä toipuu, on se niin kova jässikkä.” Ollilla oli ollut epätoivon hetkensä. Timon kanssa juttelimme muista asioista. Olli ajoi edelleen. Helpotus isän voinnin paranemisen myötä sai häneen eloa. ”Ollaan tulossa Sarkolan ahteeseen kohta, koetetaas miten Rambler kulkee.” Olli löi kaasun lattiaan, auto syöksyi ylämäkeä, sata, satakaksikymmentä, neljäkymmentä, kuusikymmentä, oltiin mäen päällä, Sarkolan risteys näkyi alhaalla, syöksy alamäkeen alkoi. Nopea välähdys oikealta, iso peurapukki loikkasi tielle yli ojan, otti saman tien uuden loikan. Sen jalat olivat vielä suorana taakse kun keula kolahti. ”Helvetti, ratti vaan suorassa, varovasti jarrua,” Ollilla oli tekemistä salamana risteilevien ajatusten paineessa. Vasta aivan ahteen pohjalla saatiin auto pysäytettyä. ”Perkele, että sattui, mennään katsomaan, miten peuran kävi.” Pojat juoksivat ylös mäkeä, peura oli makuulla metsän puolella ja katsoi takaisin. ”Kyllä siihen sattui, muuten se ei olisi tuossa. Meidän täytyy ilmoittaa poliisille, saavat tulla lopettamaan eläimen.” Timo lähti soittamaan isälleen, sieltä kyllä tulisi oikeat ohjeet. Tällä välillä katselin peuran oloa. Äkisti se nousi ylös, toinen takajalka oli poikki, se riippui nahan varassa holtittomana. Kolmella jalalla se häipyi puitten taakse. Timo tuli takaisin. ”Sieltä tulee metsästysseurasta mies tänne, odotetaan häntä. Metsässä oli vielä lunta, jälkiä seuraten peura saattaisi löytyä. Metsästäjä saapui kiväärin kanssa. Lähtivät jäljitykseen nelistään. Pimeys alkoi haitata, peuraa ei löytynyt, jälkiä oli joka puolella. Oli tultava metsästä pois. Metsästäjä lupasi palata aamulla paikalle.

”Kyllä siinä ehti monenlaista miettiä, kun se peura hyppäsi eteen. Olin aikaisemmin sitä mieltä, ettei nopeassa tilanteessa kykene monia asioita käsitellä. Mutta kyllä nyt oli heti selvä, että jarrua ei saa kovasti painaa, samalla tiesin pitää ratin suorassa.” Olli myönsi tilanteen hallinnan vaatineen useita päätöksiä alle sekunnin ajassa, aiemmin oli puhuttu ja kinattukin siitä, kykeneekö monia asioita ratkaisemaan hirmunopeudella vaativassa hetkessä. Olli joutui muuttamaan mielensä. Ollin äiti avasi oven, hämmästyi minut nähdessään, ”Missä te olette viipyneet?” ”Meille sattui pieni onnettomuus,” aloitin. Äiti parkaisi, minä parkaisin: ”Ei mitään vakavaa, ei meille mitään sattunut.” ”Pekka, et sinä saa noin aloittaa, minä aivan pelästyin.” Olli ja Timokin ehtivät siihen, tilanne rauhoittui. Peura  löytyi aamulla samasta paikasta, missä illalla oli kierrelty. Sen molemmat takajalat olivat poikki.