Vammalassa ja Raumalla 60 lukua

Vammalaa ja Raumaa

Hyrkin tilalla Roismalassa oli hoidossa asukkeja, jotka eivät itsekseen kyenneet elämään. Heitä hoidettiin siellä kodinomaisissa oloissa, he saivat huolenpidon ja vapauden liikkua ympäristössään valvomatta. Muistan jutelleeni erään nuorukaisen kanssa Bio-Sampon nurkalla. Hän tuli mielellään tarinoimaan, jos vaan joku halusi kuunnella. Silloin elettiin talvea, ja tuo poika alkoi kertoa minulle hiihtoretkestään. ”Minä olin eilen hiihtämässä, vetelin pitkää latua, ainakin 50 kilometriä. Siellä tuli minua vastaan toinen mies, ihan päin minua. Minä sitä ihmettelin, en voinut väistää. Minun sukseni menivät hänen mahaansa, suolet vaan lensivät. Tuo mies tuli väärään suuntaan, suolet vaan lensivät.” ”Ei kai nyt sentään, kuolluthan hän muuten olisi, ja mitenkä ne sukset niin mahaan olisivat menneet.” Meni ne, minun sukseni katkesivat ja menivät sen miehen mahaan.” Olin tavannut Muijarin Penan ensimmäisen kerran. Hän oli Hyrkin hoidokkeja. Usein hän saapui kylälle asti katselemaan. Talvella hänellä oli aina potkukelkka. Hirmuista vauhtia hän potki menemään ylös Tuomiston mäkeä ja alas Puistokatua torille päin. Siihen hänen matkansa usein pysähtyi. Minä aina tervehdin häntä kättä heilauttamalla, johon Pena iloissaan vastasi. Nopsasti hän suuntasi luokseni, me juttelimme hetken verran, Pena jatkoi kulkuaan. Kylän pojilla oli tapana huudella Penalle ilkeitä, he olivat sydämettömiä. Pena sai tarpeekseen heidän kiusastaan ja alkoi paiskoa poikia isoilla kiven murikoilla ja mitä nyt käsiinsä saikaan. Siinä tuli isommallekin joukolle äkkilähtö. Pena oli kasvanut voimakkaaksi nuorukaiseksi.

Polkiessani kohti Houhajärveä entinen santatie Roismalan läpi meni aivan Piirimielisairaalan kuusiaidan sivuitse. Siihen saatoin pysähtyä kuuntelemaan potilaitten kovaäänistä juttelua ja väliin huutoa, kun he olivat pihalla ulkoilemassa. ”Minä sanon teille, tulkaa ja kuunnelkaa minua, minä kerron teille valon totuudesta. Minä olen Jumala, teidän täytyy kuunnella minua, minä olen Jumala!” Joukossa oli tuolloin voimakas julistaja, hänen puheensa kiertyi aina siihen, että hän on Jumala. Sen hän huusi kerta kerralta voimakkaammin. Jatkoin matkaani. Hyrkillä oli yksi pitkäaikainen miespotilas Kokemäeltä. Hänelle tuli aina kerran vuodessa halu päästä kotiinsa. Sitä ei häneltä kielletty, hän sai lähteä linja-autolla matkaan. Koskaan hän ei päässyt Lauttakylää pidemmälle. Siitä hän aina palasi takaisin, maailma pelotti liiaksi.

Metsolan Eero oli merikapteeni Vaasasta, hoiti Vammalassa puhelinyhtiötä. Hän toi purjeveneensä Vaasasta Raumalle. Minä olin aloittanut kadunlakaisijan hommani, mennessäni luutani kanssa Metsoloitten ikkunan editse Eero sieltä jo huuteli minulle: ”Kai taas mennään purjehtimaan sunnuntaina?” Minä oli valmis. Aamulla Zickau pärähti menemään kyydissään Matti, Eeron minua hieman nuorempi poika, ja minä. Lauttakylässä pysähdyttiin katsomassa puheliyhtiön muuntajakoppia ja miten lauttakyläläiset sen olivat rakentaneet. ”Katsos vaan, ovat laittaneet oveen kolme saranaa, se onkin varmasti hyvä.” Käsin niitä saranoita koetteli ja katseli. Jatkoimme Huittisten äärettömien peltojen keskeltä risteyksestä oikealle, kohti Poria ja Raumaa. ”Tässä on pojat kummallinen risteys. Näkyvyyttä on joka suuntaan enemmän kuin kilometri. Silti tässä ajetaan vähintään kerran vuodessa kuolon kolari.” Minua asia kovin askarrutti: ”Miten kummassa, eihän sieltä voi tulla autoa niin, ettei sitä näkisi?” ”Ruotsissa sitä on tutkittu, ja tultu siihen tulokseen, että risteys tuudittaa ajajat liialliseen turvallisuuden tunteeseen. Siellä rakennetaan tällaiset risteykset eritasoisiksi, toinen tie ylittää toisen.” ”Ei se voi olla täällä mahdollista, näin tasaisella maalla.” Rauman risteyksestä pienen päästä alkoi punainen asfaltti. ”Mitäs tämä on, miksi tie on punainen?” ”Se johtuu kiviaineksesta, mitä tähän on murskattu asfaltin sekaan. Täältä louhittu kallio on punaista graniittia. Katsokaas tuonne, siellä on hiekkakin aivan punaista.” Ohi Euran, Köyliönjärven, Eurajoen, Laitilan ja kallioilla kasvavat männyt alkoivat muistuttaa lapin maisemia. Puut olivat lyhytvartisia ja latvukset olivat kiertyneet mutkille. Rauma, tuuli toi levien tuoksun mereltä. Nuuh, Eero veti punaiseen nenäänsä, ”Haistakaas pojat, meri alkaa tuoksua.” Eero oli insinööri, hän tietenkin alkoi selittää, ettei se meri oikeastaan haissut, levät ja roskat rannassa haisivat. Ohi kirkon, läpi puiston ja siellä olevan merenkulkijoiden patsaan, yli rautatien ja sen vartta sauraten satamaan. ”Tässä on aina syksyisin siiliä ajettuna liiskaksi, nytkin voidaan niitä nähdä illalla palatessamme.” Eeroa harmitti ihmisten välinpitämättömyys luontoa kohtaan. Satamalaitureilla oli varastorakennuksia, laiturissa suuria laivoja, nostokurjet lepäsivät toimettomina, lokit kirkuivat, vihreä meri väikkyi ensimmäistä kertaa silmiini. Ajoimme aivan sataman päähän. Siihen jätimme auton, mukaan otettiin vähäinen varuskassi. Rauman Pursiseuran saari oli pienen matkan päässä, keskellä saarta komea paviljonki, edessä lipputanko ja siinä Suomen lippu. Tolpassa oli nappi, jota painamalla Eero kutsui soutajan saaresta noutamaan meitä. Menimme aivan laiturin reunalle kurkkimaan. Minua alkoi huimata. Vesi oli niin kirkasta, että pohjaan näkyi monen metrin matkalta. Ei Vesijärvi eikä Lieko- tai Rautavesi olleet näin kirkkaita, lähellekään. Nyt näimme ahventen uivan, lentävän veden kirkkauden halki vaivattomasti, leikkien. Vene saapui. Tervehdimme soutajaa, Eero alkoi puhella tuulista ja kysellä muista purjehtijoista, Matti osoitti minulle: ”Katsos, tuolla laiturissa on Göi, tuo puumastoinen laiturin toisella puolella.” Silmiini osui hivelevän kaunis lakattu puuvene, kapea ja pitkä kuin merineula, keula ja perä kohoten ylväästi merestä, masto pitkänä häipyen auringon ja taivaan sineen. Venettä alettiin varustaa lähtöön, kajuutan luukut avattiin, sisään laitettiin meidän vähäiset varusteet ja ulos otettiin purjeet. ”Ottakaas pojat tuosta kiinni, vetäkää hieman tuohon suuntaan, nyt laitetaan sakkeli kiinni ja jalukset tähän. Matti oli jo kokenut, minä ensi kertaa purjeveneessä. Katselin ja tein mitä käskettiin. Purjeet alkoivat vähäisessä tuulessa nousta mastoon hieman lepattaen, puomin sakset laitettiin kajuuttaan, niiden päällä puomi lepäsi satamassa. Eero saattoi venettä laiturin pään yli työnnältäen jalallaan vauhtia, astahti sitten sitloodaan, kiristi isonpurjeen jalusta, tiukkasi keulapurjetta. Silloin minusta tapahtui ihme. Tunsin purjeissa tuulen voiman, sen välittymisen äänettömästi veneeseen ja veneen liuun liikkeelle vähäisen sihinän kantautuessa keulan halkaistessa meren. Olin ihastuksesta haltioissani, tuo veneen liike oli kuin tanssia. Eero vaihtoi redille päästyään halssia toiselle puolelle, saari jäi oikealle. Kiireettä meitä neuvoen käski hän meitä. ”Nyt Pekka otat jaluksen irti knaapista, älä laske sitä irti vinssistä, pidä vastaan ja irroita jalus vasta kun minä käännän. Matti, valmiina vetämään jalus tiukalle, noo nyt! Veneen keula kääntyi vauhdilla toiselle puolen tuulen, irroitin jaluksen ja katselin Matin kiskovan omaa jalustaan sisään minkä kerkisi. ”Pekka, voit mennä auttamaan Mattia, tämä vaihe pitää saada nopeaksi, niin ei ole vinssattavaa paljoa. Hyvä, ja kiinni knaapiin.” Göi syksähti uuteen vauhtiin puomi nyt oikealla, styyrpuurissa. Me jatkoimme kesäiselle selälle, minä hämmästelin kuullessani kaikki meren äänet, tuuli suorastaan tuuppasi ne korvasta sisään. Lokkien kaija kaija tai kjoo kjoo huudot olivat kuin olkapäältä huudetut. Saaria ja luotoja toisensa perään, minä kävelin keulaan, pitelin staagista kiinni ja kurkotin kaulaani kuohuun. Tämä oli sitä, mitä minä halusin, tässä oli kaikki, tuulen hallinta, auringon lämpö, luonto, linnut, kalat. Satama alkoi pienetä takana. ”Jos tulee pissahätä, niin suojan puolelle vaan yli reelingin. Kapteeni vaan saa pissata vastatuuleen.” Eero nautti purjehduksesta, hänellä oli mukanaan gini lonkeroa kaksi pulloa. Toisen hän joi itse, toinen oli meille pojille puoliksi. Sitä makua ei enää saa mistään, pilanneet senkin hyvän juoman. Meille se oli kuin miehuuteen pääsy, katajainen gini, puolikas.